Novelli: Mökki (2016)

Submitted by TemeK1 on Thu, 16/03/2017 - 22:25
Mökki_1

 

Taivas oli kauttaaltaan peittynyt sysimustaan pilviverhoon. Normaalisti tähän aikaan loppukesästä oli vielä valoisaa, mutta säätilan sanelemana näkyvyys maan pinnalla oli nyt lähes olematon. Aina välillä taivaan valaisi hetkellisesti pilvipeiton lomasta kohti maanpintaa iskevät salamat. Kurjempaa ilmaa ei oltukaan vähään aikaan saatu, salamoinnin lisäksi vettä satoi kuin saavista kaataen. Tunnelma oli utuinen ja omalla tavallaan karmiva. Heikkohermoista olisi voinut hirvittää samoilla yksin tällaisella ilmalla tässä metsässä, kaukana ihmisistä, kaukana kylistä ja kaikesta asutuksesta, luonnontilaisessa ikivanhassa sellaisessa, eikä missään hoidetussa talousmetsässä. Juuri tällä hetkellä asiasta voitiin varmastikin olla montaa mieltä,  mutta kaikesta huolimatta metsä oli kaunis, ja siellä olisi ollut ilo vaeltaa ja samoilla läheistensä kanssa jos olosuhteet olisivat olleet hieman toisenlaiset. Viimeiset kaksi helteistä viikkoa metsä olivat olleet täynnä luontoäidin luomia ääniä kuten puiden oksien kahinaa, lintujen laulantaa ja purojen solinaa, mutta nyt myrskyn aikaan saattoi kuulla ainoastaan, kun rankka sade ruoski armottomasti maanpintaa ja ukkonen raivosi raskaasti. Luontoääniä nekin toki olivat, mutta aivan toisenlaisia - eivät lainkaan niin rentouttavia ja mukavia, paitsi ehkä joidenkin mielestä. Metsä tuntui tänä päivänä olevan jollain tavalla aivan oma ulottuvuutensa ja maailmansa, kaikessa tämän hetkisessä karuudessaankin se oli jollain oudolla tavalla puoleensa vetävä.

Samin ongelmat eivät olleet vielä ohi. Hän etsi kuumeisesti suojaa myrskyltä, joka ei näyttänyt olevan loppumassa ihan lähitunteina. Ongelma oli siinä, että hän ei lainkaan tiennyt missä oli, säätilan ollessa mitä oli. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Paitsi jos välttämättä halusi sairastua ja päätyä sairaslomalle.

Miksi ihmeessä lähdin matkaan yksin ja näillä varusteilla, mietti Sam. No tyhmästä päästä kärsii taas kerran koko ruumis, näin se on aina ollut ja tulee vastakin olemaan. Jaloissaan Samilla oli polviin asti yltävät shortsit, pitkävartiset urheilusukat ja vedenpitävät vaativiinkin olosuhteisiin tehdyt vaelluskengät. Ja päässä jenkkiarmeijan mallia oleva maastokuvioitu lierihattu. Kädet olivat kauttaaltaan naarmuilla aina t-paidan lyhyisiin hihoihin saakka. Mies oli muutenkin kauttaaltaan läpimärkä. Onneksi vielä oli kuitenkin melko lämmin kesäinen päivä, eikä ollut äkillisen paleltumiskuoleman vaaraa, puhumattakaan janokuoleman riskistä. Ilma viilenisi vasta illan tullen.

”Hitto, kännykkä ei löydä kenttää, miten se on mahdollista näillä leveyksillä. En ole edes minkään laakson pohjalla. Ja mihin ihmeeseen mun kellokin on joutunut?” kirosi Sam ääneen katsoen samalla kellonaikaa puhelimensa näytöstä. Se näytti puolta kuutta. Alueenhan piti olla mulle entuudestaan tuttua seutua, mutta kai pikkuhiljaa pitäis olla mies ja myöntää että ’liian korkealle kuuseen kurotettiin ja katajaan kapsahdettiin.’ Miten ihmeessä voi olla mahdollista mun paikallistuntemuksella ja vuosikausien tuomalla kokemuksella. Täytyy jatkaa eteenpäin ja toivoa parasta, mulla on sellainen kutina, että pian vois vaikka ruveta löytymään joku paikka jonne virittää tuli. Onneksi tulitikut sentään ovat vedenpitävässä rasiassa, pohdiskeli Sam.

Tummasta pilvipeitosta johtuen menoilmansuuntaa oli vaikea päätellä auringon perusteella. Kuusten oksien tuuheuden ja sammalpeitteen perusteella Sam veikkasi olevansa menossa kutakuinkin kohti itää. Luonnonmuodostelmia, joista voisi olla hyötyä suunnistamisessa, ei ollut. Aivan kuin tämä olisi ollut Samin ensimmäinen kerta täällä. Mutta eihän se niin voinut olla, eihän?

Rajuilma ei näyttänyt osoittavan minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Salamat iskivät välillä pelottavankin lähelle, sateen piiskatessa Samin kasvoja ja jokaista ruumiinosaa täydellä voimallaan. Näkyvyyttä oli vain muutamia kymmeniä metrejä, suurimpana rajoittavana tekijänä tiheä kuusivaltainen metsäpeitto. Rankkasade ja hämäryys eivät myöskään omalta osaltaan helpottaneet sitä.

Salama iski lähettyville vakuuttavan jyrinän säestämänä, valaisten metsän täysin hetkellisesti. Samanaikaisesti Samin silmäkulmassa vilahti jotain liikettä vähän matkan päässä. Liikettä, joka ei näyttänyt tulevan puiden oksista vaan jostain nopeasti menneestä, joka hävisi näkyvistä yhtä nopeasti mitä oli ilmestynytkin. Mikä ihme se oli? Näenkö jo harhoja? Se ei kyllä vaikuttanut miltään tavanomaiselta metsäneläimeltä. Aivan kuin se olisi liikkunut kahden jalan varassa, mutta eihän se voinut olla. Kuka olisi riittävän typerä juostakseen tällä ilmalla täällä kuin pahinkin stalkkeri, mitä syytä hänellä oli piilotella? Se oli varmasti vain joku metsäneläin, kuten peura tai hirvi. Se ja tämä synkkä rajuilma, joka saisi herra viilipytynkin hermostuneeksi, selittää kaiken. Nälkäkin ois ja väsymys painaa päälle kaiken sen lisäksi. Näin sen on oltava, mietiskeli hermostunut Sam. Hänen kasvoillaan oli ilme, joka kertoi paljon. Sen, että hän ei välttämättä saanut vakuutettua itseään aivan täysin selityksillään.  Hiljalleen hämärä laskeutui juurtuen syvemmälle ja kietoen metsän omaan vaippaansa.

Aikansa taivallettuaan Sam sai viimeinkin näkyviinsä jotain: näkökentän ääripäässä esiin piirtyi ränsistyneen oloinen vanha mökki. Hänellä oli nyt mielessään vain yksi asia: viimeinkin suojaan myrskyltä. Lähestyessään mökkiä Sam havaitsi hehkuvan valon pakenevan sen ikkunasta. Valo oli lämmin, suorastaan houkutteleva. Kutsu, jota ei voinut vastustaa. Kertoihan se siitä, että mökki ei ollut autio. En tiennytkään, että täällä on tällainen korven piilopirtti. Kukahan sen mahtoi omistaa? Vaikuttaisi että siellä ollaan kotona, ei se auta kuin mennä koputtelemaan ja toivoa että siellä ollaan vieraanvaraisia. Takuuseen en siitä menisi, joku jolla on mökki täällä, ei ole välttämättä maailman vieraanvaraisin ja mukavin ihminen. Noh rauhoitus nyt, ei saa olla noin ennakkoluuloinen, hyvä mies.

Saapuessaan lähemmäs Sam ei voinut kuin pysähtyä paikoilleen näkemästään haltioituneena. Tiheän metsän peitosta paljastui jotain niin kaunista ja vuosien patinoimaa. Mökki on aivan täydellinen piilopaikka, vuosikymmeniä vanha, ei sähkölinjoja eikä mitään, katolla on vain rikkonainen savupiippu savuttamassa ilmaa parasta aikaa. Pihassa on ruohon ja sammaleen peittämä kaivo hajonneine kansineen, lapsi voisi tippua tuosta aukosta kaivoon eikä häntä kukaan löytäisi enää koskaan, hän vain huutaisi itkunsekaisella äänellään odottaen varmaa kuolemaansa, ellei sitten olisi niin onnellinen että löisi päänsä ja hukkuisi tajuttomana. Moni tuskin tietää mökin ja kaivon sijaintia omistajan lisäksi. Omistajaa, joka on paikalla, ainakin ikkunasta hohkaavan valon perusteella. Miksi miksi hän ei huolehdi tiluksistaan paremmin, oliko hän liian vanha, raihnainen ja sairas. Tai peräti kuollut? Tuskinpa nyt sentään! Naureskeli Sam. Pahin rajuilma oli väistymässä ainakin hetkellisesti. Pilvirintamaan repesi jo pienen pieni aukko, jonka välistä yksittäinen auringonsäde pääsi pilkahtamaan juuri ja juuri mökin ovea kohti. Salamointia ja jyrinää kuului nyt vain kauempaa ja sadekaan ei piiskannut enää lainkaan niin julmasti kuin aikaisemmin. Päinvastoin, sade ropisi kauniin rauhallisesti ympäristöön; kaivon kanteen, puihin, pensaisiin, nurmeen ja kokonaisvaltaisesti mökkiin. Aivan kuin sateella olisi ollut jokin symbolinen merkitys, se melkein vaikutti puhdistavan tätä paikkaa. Muistoista, todellisuudesta, pahuudesta vai näistä kaikista? Tuuli oli paikoitellen kova; nurmi ja pensaat heiluivat rytmikkäästi tuulen osoittamaan suuntaan ja takaisin. Sateen ropina ja mökin ovea kohti ampuva valonsäde yhdessä loivat kauniin kokonaisuuden. Hirvittäviin painajaisiin verrattavissa olevan rajuilman jälkeen tämän hetkinen ilma oli kuin jostain kauniista unimaasta. Tämän hetken toivoisi vain jatkuvan ikuisuuksiin minkään tätä kauneutta tuhoamatta. Näin ei välttämättä tullut kuitenkaan olemaan. Kuka tiesi.

Sam siirtyi oven eteen, nostaen oikean kätensä nyrkkiin ja valmistautuen koputtamaan. Hmmh, toivottavasti omistaja kuitenkin on paikalla eikä missään sienimetällä, mietiskeli Sam. Ei auta, pakko se on koputtaa ja jättää tämä jääräpäisyys sikseen. Nyt tarvitaan apua. Pääsenpähän ainakin lepäämään ja kuivaamaan vaatteitani takkatulen ääreen ja kysymään reittiohjeita. Ja ehkä jopa syömäänkin jotain… Ja...

Sam koputti. Vastausta ei tullut. Hän koputti uudelleen jääden jo toisen kerran ilman vastausta. Hän päätti odottaa vielä hetken. Kun kävi selväksi että kukaan ei ollut ovelle tulossa, hän siirtyi ikkunan eteen. Ikkunankarmit olivat lahonneet, sisälle varmasti veti kylmä ilma. Eivätkä lankkuseinätkään enää parhaassa kunnossa olleet. Oli ne ehkä aikoinaan lakattu ja maalattu, mutta eipä niissä juuri kehumista ollut tänä päivänä. Mahtoi olla melkoinen homepesäke kyseessä. Sisällä ei näyttänyt äkkivilkaisulla olevan ketään. Jatkaessaan tarkkailua Sam näki oikean puoleista seinää vasten nojaavan takan, jossa tuli leiskui komeasti ja valaisten mökin tunnelmallisesti. Takan vieressä oli parisänky. Vastakkaisella seinällä oli kirjahylly ja komea vanhanaikainen seinäkello roomalaisilla numeroilla ja heilurilla varustettuna sekä seinälle ripustettu maalaus tai valokuva. Takaseinällä oli lipasto ja sen vieressä kiinni oleva ovi. Sen täytyi olla sisäänpääsy ullakolle johtavaan portaikkoon. Nurkassa oli jonkinlainen keittiökomero pienen pöydän ja penkin kera. Katosta roikkui lamppu, joka ei palanut. Mutta eihän mökkiin edes kulkenut sähkölinjaa, miksi kulkisikaan, tarvittavan virran täytyi siis tulla akuista. Kunnollista näkyvyyttä sisään ei ollut, sillä takkatuli ei valaissut täydellisesti jokaista mökin kulmaa; mökin  toista päätä kohti siirryttäessä valmiiksi heikko ja sitäkin tunnelmallisempi valaistusteho heikkeni ja lähes katosi. Mökissä oli ainoastaan tämä yksi ainoa ikkuna. Äkkiä Samin ajatuksenjuoksun katkaisi läheltä kuulunut jonkinlainen linnun siivistä lähtenyt ääni ja suhina. Sam käänsi katseensa ylöspäin ja näki viereisestä kuusesta ilmaan nousseen korpin; korpin joka säesti lentoon lähtöään kovaäänisellä ronkunnallaan. Se lensi vähän matkan päässä olevan puun oksalle ja jäi ikään kuin tarkkailemaan mökkiä, pysyen ääneti.

Helvetti, kylläpä säikähdinkin taas vähästä, vanha korppihan se vaan oli. Mikä minua vaivaa? Sam siirtyi hitaasti takaisin oven eteen, tasaten hengitystään ja kasaten itseään; viimein hän sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta vääntää ovenkahvasta. Ovenkahva kääntyi alaspäin suosiolla, lukon avautumisesta kuului vain pieni naksahdus. Sam avasi oven hitaasti. Se aukesi kovan narinan ja kirskunan saattelemana. Joku saisi kyllä öljytä saranat. Hän asteli sisään. Lähes saman tien puinen ovi iskeytyi hänen perässään kiinni. Sam säikähti tapahtunutta pahemman kerran; hetkellisesti hänen sydämensä takoi kurkussa asti, syke nousi kattoon asti ja pupillit laajenivat jännityksestä. Adrenaliini suorastaan virtasi hetken ja aistit terävöityivät, näinä hetkinä ihminen todellakin tunsi elävänsä. Sen täytyi olla vain tuuli, ei se mikään muu voinut olla, ajatteli Sam. Mökissä oli silti jotain aavemaista. Tätä tunnetta ei vähentänyt takassa loimuava tuli yhdistettynä siihen olettamukseen, että talon isäntä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Sam kasasi taas itsensä.

Mökki_2

 

 

’Huhuu, onko ketään kotona?’ ainoa vastaus kysymykseen tuli sateen ropinana ikkunaa vasten sekä salaman välähdyksenä, äänitehosteiden seuratessa perässä. Ilmeisesti mökki tosiaankin oli tyhjä, mietti Sam. Sisätilan täytti seinäkellon heilurista lähtevä tikitys, takkatulen kipinöiden iloittelu, lattialankuista lähtevä narina sekä ulkoa kantautuvat hiljalleen voimistuvan myrskyn äänet. Sam silmäili ikkunasta voimistuvaa rajuilmaa ja horisontissa välkkyviä salamoita, samalla miettien: Ihan sama vaikka omistajaa ei näy, täällä pysytään yön yli. Ja jos joku tulee niin hän kyllä ymmärtää. Olosuhteiden pakosta.

Sam tarkkaili myrskyn piiskaamaa metsämaisemaa. Hän luuli nähneensä jonkin vilahtaneen kauempana puiden keskellä. Ehkä se oli vain puiden oksien heiluntaa, tai näköharha. Ulkona kun kuitenkin oli niin pimeä, että hän erotti vain harmaan eri sävyjä. Hänen selkäpiitään karmi jostain selittämättömästä syystä. Nyt piti saada jotain muuta mietittävää.

Otettuaan tarkemman katsauksen mökkiin Sam huomasi, että mökissä oli majoittunut perhe: nurkassa lojui repaleinen tyttönukke, keittiökomerossa oli kylmälaukku täynnä ruokatarpeita, pieni kaasuliesi sekä kahvinkeittovälineet ja erinäisiä muita tarpeita, kuten ensiapulaukku, puukko, taskulamppu sekä pari vesikanisteria. Keittiön pöydällä oli kasa sekalaisia aikakauslehtiä ja ruoantähteitä sisältävä likainen astiasto, joka koostui useammasta aterinsetistä. Mihin kaikki asukkaat olivat voineet oikein joutua? Nurkasta löytyi lisäksi työkalupakki ja kaksi irtonaista kahdentoista voltin akkua. Mökin seinällä olleen kellon viisarit osoittivat puoli kuuteen.

Samin huomion vei äkillisesti ovelta kuulunut jämäkkä koputus. Kukahan siellä, Sam mietiskeli. Hän kurkkasi ikkunasta nähdäkseen koputtajan. Ei ketään missään. Mentyään ovelle ja avattuaan sen Sam joutui toteamaan, että ketään ei taaskaan näkynyt missään, lukuunottamatta kuusen oksalla istuvaa korppia. Olisiko se voinut koputtaa ovea jykevällä nokallaan ja lentää takaisin puuhun näin nopeasti? Korppi voisi kyllä metsän viisaana vanhana lintuna pystyä siihen. Mutta miksi se olisi niin tehnyt? Mikä muukaan voisi olla selitys? Näin sen täytyi olla.

Sade ropisi ovesta sisään. Hän lukitsi oven välttyäkseen kastumasta yhtään enempää. Kohdistettuaan katseensa takkaan Sam huomasi, että se oli vasta lyöty täyteen puita; tuli ei sammuisi ihan heti. Ja onneksi takan vieressä olevasta laatikosta löytyi iso kasa takkapuita. Pakkohan omistajankin oli tulla takaisin, vai kummituksetko tätä tulta ylläpitivät, mietti Sam riisuessaan märkiä päällysvaatteitaan ja asettaessaan niitä takan päälle kuivumaan.

Kirjahyllystä löytyi muun muassa kasa erinäisiä kirjoja: romaanikokoelma, tietosanakirjoja, radio sekä valokuva kauniista nuoresta vaaleahiuksisesta naisesta, nuoresta tyttölapsesta ja vanhemmasta miehestä. Perhekuva, mietti Sam. Valokuva oli otettu kesäisessä järvimaisemassa auringonlaskun aikaan. Naisen katse kuvassa oli ilmeetön, suorastaan kuollut. Hän ei katsonut suoraan kameraan. Miehen kohdalla tarkennus oli epäonnistunut; kasvonpiirteistä ei saanut selvää. Tyttölapsi hymyili niin kuin siinä iässä olevan lapsen kuuluukin hymyillä eli vailla maallisia huolia, murheita ja vastuuta. Lapsen ei niitä kuulunut vielä pienillä harteillaan kantaa, se oli aikuisten tehtävä. Sam käynnisti patteritoimisen radion, sääti antennin ylös ja ryhtyi etsimään taajuuksia, joista kuuluisi jotain. Ensin kuului staattista kohinaa. Taajuus vaihtui. Nyt kohinan lisäksi kuului rätinää. Sam kävi kaikki taajuudet läpi, mutta staattisen kohinan ja rätinän lisäksi mitään muuta ei kuulunut. Myrsky luultavasti haittasi kuuluvuutta, mietiskeli Sam sulkiessaan radion. Staattinen kohina ei lakannut kuulumasta. Rikkinäinen radio, mistään ei kuulu mitään eikä se mene edes kiinni, ihmetteli Sam ja ryhtyi irroittamaan paristoja. Siinä vaiheessa juonitteleva radiokin nöyrtyi.

Nälkä alkaa kurnimaan suolissa ja kahvihammastakin kolottaa, katsotaanpas mitä apua täältä löytyisi näihin arkisiin ongelmiin. Hetken keittiötä tutkiskeltuaan Sam onnistui löytämään kylmälaukusta levitettä, kermajuustoa, palvikinkkua, graavilohta, punaista maitoa sekä tyrnimehua. Kylmälaukku oli kaikeksi onneksi vielä viileä. Ja kaapista löytyi jälkiuunileipää. Täydellistä, kyllä näillä nälkä pysyi loitolla pidempäänkin. Myös tarvittavat kahvinkeittovälineet löytyivät: pannu, suodatinsuppilo, suodatinpussi sekä vaaleapaahtoista kahvia ja termoskannu. Kahvijauhe oli vieläpä säilytetty oikeaoppisesti kahvipurkissa; yleinen virhe oli jättää se tekemättä. Näin kahvi menettää viimeisetkin arominsa ja sen jälkeen siitä uutettu lopputuote ei kelpaa edes kehäkukkien kasteluun, puhumattakaan sen juomisesta. Sen kaataminen viemäriinkin olisi jo lähes ympäristörikos tai vähintäänkin se pitäisi sellaiseksi laissa säätää. Pulloissa oli vettä ja kaasuliedessä täysi lataus nestekaasua. Tulitikkuja ei kaapeista löytynyt, mutta onneksi Samilla riitti niitä omasta takaa.

Hän lämmitti veden ja lusikoi sopivan määrän kahvijauhetta suodatinpussiin. Vettä ei kuulunut lämmittää aivan kiehumispisteeseen asti sillä se pilasi kahvin tuoden esiin kitkerän sivumaun. Hän tukahdutti tulen ja kaatoi kuuman veden hitaasti suppiloon, tarkkaillen kahvin uuttumista sen läpi termoskannuun. Siinä oli jotain terapeuttista tässä tunnelmallisessa valaistuksessa, sateen ropistessa ikkunaan. Murheet unohtuivat näinä hetkinä. Lopuksi hän valmisteli leivät ja mehun.

Syötyään hyvin ja juotuaan kahvinsa, alkoi väsymyksen tunne painaa raskaasti kiinni Samin silmäluomia. Onneksi siihen oli olemassa helpotus. Kerättyään ruokatarpeet pois pöydältä hän asettui pitkäkseen sänkyyn. Ihan heti uni ei tullut silmään. Sam mietiskeli kuluneita päiviä pyöriskellen sängyssä, kuunnellen ukkosen ja sateen ääniä sekä takkatulen lämmintä kipinöintiä. Myrskyn olisi parasta olla ohi herättyäni, voin sitten ryhtyä suunnittelemaan takaisin ihmisten ilmoille palaamista. Pakkohan täältä on löytyä jonkinnäköisiä karttoja, ehkä jopa toimiva puhelin. Onneton sattuma, kuin paha uni... Samin lause katkesi kesken hänen oltuaan niin poikki päivän koettelemuksista, että nukahti suorilta käsin. Muihin ääniin sekoittui nyt Samin voimakas kuorsaus.

’Haloo!’

’Nouse jo!’

’Äkkiä nyt!’

Sam säpsähti äkillisesti hereille nähden edessään pienen tyttölapsen repaleinen nukke kädessään. Pyyhkiessään yhä unihiekkoja silmistään Sam kysyi kirkassilmäiseltä tytöltä: ’Missä isäsi on? Oletko yksin täällä?’

’Tule jo, mennään ulos!’ sanoi tyttö kirkkaasti  hymyillen, avaten mökin oven ja lähtien juoksemaan ulos nukke kädessään. Samin ei auttanut kuin nousta  ylös ja sännätä tämän perään. Seinäkello näyttää yhä samaa lukemaa kuin viime vilkaisulla, sen täytyy olla rikki, pohti Sam. Ilma ulkona oli kaunis, aurinko paistoi kirkkaasti sen mitä se puiden välistä pystyi paistamaan pilvettömältä taivaalta.

Päästyään ulos Sam ei nähnyt tyttöä enää missään. Hän lähti kiertämään mökkiä huhuillen tytön perään. Vastausta ei tullut. Sam kiihdytti vauhtiaan ja jatkoi kiihdyttämistä suorastaan paniikissa. ’Minne menit? Vastaa nyt! Tyttö! Vastaa, tule takaisin! Isäsi ja äitisi ovat huolissaan sinusta...’ sai Sam huudettua ennen kuin jalat yhtäkkiä lakkasivat viemästä eteenpäin. Kaivon kannesta kuului vain kova rasahdus ja sitten se oli menoa; ohikiitävän hetken verran jalkojen alla oli vain tyhjää ja sen jälkeen pimeää, märkää ja syvää.

Sam heräsi kauhusta huutaen ja hiestä märkänä. Myrskyn ääniä ei kuulunut enää. Ulkona ja sisällä oli pimeämpää kuin tähän asti. Takkatuli teki kuolemaa. ’Ei helvetin helvetti kuinka aidontuntuinen painajainen, ei tässä järkytyksessä ole sydänkohtaus enää kaukana. Se tuntui todelliselta’, huudahti Sam jähmettyen säikähtäneenä paikoilleen. Hänen silmistään näkyi pelko. Yksikään ruumiinosa ei liikkunut, silmä ei värähtänyt. Aika oli jähmettynyt paikoilleen.

Tyttönukke ei ollut vastakkaisessa nurkassa. Sitä ei näkynyt lainkaan.

Pala nousi kurkkuun ja adrenaliini virtasi. Sam vain tuijotti kaukaisuuteen hetken aikaa, kunnes sai huudettua: ’Se joka täällä mökissä pilailee, astuu nyt esiin! Muuten alkaa turpakäräjät, sen lupaan takuulla! Viimeinen mahdollisuus!’

Yhtään poikkeavaa ääntä tai vastausta huutoon ei kuulunut. Sam yritti rauhoitella itseään. Mieti, mieti hyvä mies. Hän nousi sängystä ja kävi laittamassa oven lukkoon. Kahva oli märkä. Vilkaisu ikkunasta ulos ei tuottanut tulosta: näkyvyyttä ei ollut kuistia kauemmas. Ulkopuolelta kyllä näkisi sisälle. Ajatus kylmäsi Samia. Hän haki kaapista puukon, jonka terään oli kaiverrettu nimikirjaimet VK, ja pisti sen shortsiensa taskuun parkkinahkaisessa tupessaan. Se sai hänen olonsa heti turvallisemmaksi. Mielikuvitus laukkaa nyt liian kovaa, minun pitää kasata itseni ja ruveta etsimään karttaa tästä alueesta tai jotain muuta mistä saisin selville sijaintini. Kännykässä ei ole verkkoa vieläkään, siitä ei suuremmin apua ole. Kirjahyllyssä ei ainakaan ollut mitään hyödyllistä, vilkaistaan ensin lipasto läpi, jos siitä ei ole apua niin täytyy mennä sen jälkeen ullakolle vilkaisemaan. Jos siitäkään ei ole apua niin täytyy sitten jatkaa unia aamuun asti, uusi päivä on ratkaisu moniin ongelmiin.

Sam ryhtyi tutkimaan mökin takanurkalla olevaa jykevää tammipuista lipastoa. Lipastosta löytyi kasa vaatteita, niin miehen, naisen kuin lapsenkin. Yhdessä laatikossa oli koruja, kampoja, pieni valokuva tyttölapsesta sekä rannekello. Sam otti rannekellon laatikosta ja löi sen vaistomaisesti käteensä, ranneke oli juuri sopivan mittainen. Kellon viisarit eivät liikkuneet, se oli kuitenkin mekaaninen viritettävä kello joten hätä ei ollut tämän näköinen. Sen voisi oikean hetken tullen virittää ja asettaa oikeaan aikaansa. Lisäksi yhdestä laatikosta löytyi jokin päiväkirjan tapainen, jonka omistajaksi oli merkattu Jessica ja sen sivut olivat täynnä nättiä naisen käsialaa. Katsotaanpas, ensin merkintöjä on säännöllisesti joka päivä pitkältä ajalta kuluneelta kesältä, mutta viimeisimmästä merkinnästä on jo kulunut jonkin aikaa. Kauankos siitä nyt onkaan, monesko päivä tänään on... pohdiskeli Sam kauhistuen tajutessaan että hänellä ei ollut minkäänlaisia muistikuvia siitä, että monesko päivä nyt oli meneillään, puhumattakaan viikonpäivästä. Hänen ranteessaan olevan kellon viisarit olivat pysähtyneet puoli kuuteen. Päiväkirjan tuorein sivu oli pisaroiden läpikotaisin tuhrima; uusimmasta kirjoituksesta ei saanut selvää kuin muutaman sanan verran, jotka olivat: ’...rakas lapseni...’. Kaikki muu oli yhtä arvoitusta.

Sam hoksasi yhtäkkiä, että hänen valokuvissa näkemänsä tyttö oli sama kuin äskeisessä painajaisunessa.

Jostain kuului voimattomalla ja itkunsekaisella äänellä: ’Isä, apua... auta minua... isä...’ ääni kaikui kaikumistaan ja jatkui vain. Sam lähti seuraamaan sitä, se tuntui tulevan ullakolta. Hän laittoi taskulampun päälle ja avasi ullakolle johtavaan pimeään portaikkoon vievän oven. Sam ryhtyi hitasti nousemaan portaita ylöspäin kohdistaen taskulampun valokeilaa tärisevillä käsillään kohti ullakkoa. Askelmat olivat keskeltä aivan likomärkiä ja liukkaita. Piti varoa askeliaan. Voimaton ja nyyhkyttävä avunhuuto heikkeni heikkenemistään ja hiljeni lopulta aivan täysin.

Päästyään ullakolle Sam ei kuullut eikä sen puoleen nähnytkään mitään erikoista. Taskulampun valokeilaan osui pölyä, erinäisiä laatikoita, roinaa sekä koiperhosia... hänen sydämensä hakkasi täysillä, kaikki tuntui niin poissaolevalta. Itsensä nipistäminenkään ei auttanut.

Kääntäessään valokeilan ullakon toista nurkkaa kohti Samin silmiin osui jotain kamalaa: Kattoon ripustetusta köydestä roikkui jotain joka saattoi olla ainoastaan ruumis. Ihmisruumis. Naisen ruumis. Se iski Samiin miljoonan voltin voimalla: hirttosilmukan jatkeena roikkui Jessica.

Yhtäkkiä Sam tajusi missä oli ja mitä oli tapahtunut. Hän ajautui shokkitilaan, pakokauhun vallatessa hänen mielensä jokaisen sopukan. Sam kääntyi takaisin kohti rappukäytävää aikeenaan paeta mökistä. Kääntyessään Sam pysähtyi kuin taikaiskusta nähdessään edessään Jessican utuisen hahmon. Hänen silmät olivat tulipunaiset. Pahuuden ruumiillistuma. Mitä helvettiä? Miten hän voi yhtäkkiä olla tuossa! Ei tämä ole mahdollista, minä uneksin. Tämä on unta, josta herään kohta, rakkaani vierellä.

Olento aloitti hitaan ja määrätietoisen liikkeensä kohti Samia. Olennon silmistä paistoi niin pettymys kuin vihakin.

’Muistan nyt ka-kaiken, aa-aai-aivan kaiken. Olen niin pahoillani, niin pahoillani, en ikinä pysty korvaamaan sitä’, sai Sam vaivalloisesti huudahdettua järkytykseltään.

Utuinen, aavemainen, Jessicaa muistuttava olento lähestyi hitaasti kohti kauhusta jähmettynyttä Samia. Kädet toimivat ainoastaan haparoiden. Taskulamppu tippui maahan rikkoutuen. Jalat olivat jo lakanneet toimimasta. Ne kannattelivat yhä, mutta eivät liikuttaneet omistajaansa mihinkään. Ei vaikka niitä kuinka yritti käskyttää toimimaan. Sekunnit olivat pitkiä.

Ensin oli äänekäs kauhunsekainen huuto. Sitten kirkas valo kietoutui hetkellisesti tuhansien aurinkojen voimalla kaiken ympärille ja lopulta olikin enää vain hiljaisuus ja kipinöiden tanssi.

********************

Tarina: TemeK1

Kuvitus: Zaruh

2016